La vida de Tia

No täällä mä nyt kuitenki oon. Ja oon olluki kohta jo kaks viikkoa! En tiiä mitä mä oikein olin kuvitellu et minkälaista täällä on, mut mulle tää kaikki on edelleenkin melkonen shokki.. Täällä on pimeetä ja kylmää, mut onneks mulla on iha mahtavia kavereita täällä, jotka pitää mut lämpimänä ja valosana :) Mut yks asia on must vähä huolestuttavaa; mulla on aina ollu kiva mennä kouluun (tai siis ei nyt kyl aina hotsittais sinne mennä, mut u know), mut nyt mulla on iha ihme fiilis ku meen sinne.. Ennen olin kauheesti aina äänessä, mut nyt ei välil ees tee mieli avaa suutansa jollai tunnil. Voihan se olla sitäki, että oon vihdoin aikuistumassa :) mut joinain päivinä mulla voi monta kertaa päivässäki olla semmonen hetkellinen masennusfiilis.. Sitä ei varmaan hirveen hyvin kukaan huomaa, koska se tulee oikeestaa vaa sillon ku oon yksin ja mul on aikaa miettiä ja ikävöidä. Osaan kans aika hyvin peitellä sen. Eka koulupäivä maanantaina meni hyvin, olin vaa tosi hämmentyny ku kaverit piirit...

Istun koneessa matkalla Suomeen. Itken isoja krokotiilin kyyneliä ja kuuntelen itkumusiikkia. Vierustoveri kattoo ihmeissään.. Mulla on iha kauheet fiilikset, koska munha pitäis olla ilonen, että pääsen mun kavereiden luo Suomeen.. Tietty mul on ollu ihan kamala ikävä mun ystäviä ja perhettä, mutta ku haluan vaa jo takasin! Mä olin kentällä jo tosi ajoissa Ainon kaa, joka jäi meille edellisnä päivänä yöks meijän pikkujoulujen jälkeen (juttua siitä myöhemmin!). Ainosta oli niin iso apu ja oli ihanaa pakkailla yhessä.. Aino tuli saattaa mut lentokentälle ja huijas et lähtee siitä heti Plaza Mayorille shoppaa ja uskoin iha täysil :D Mut ne yllättää mut ja tuleeki koko porukka saattaa mua ja oli mun kaa nii kauan, et lähin (sekin ketut ;P). Mulla on parhaimmat kaverit! Ne vaa ilmesty mun takaa ja kaikki anto lämpimät halit. Olin oikeest ihan shokissa ja nii onnellinen, et näin ne vielä, vaikkaki se teki lähtemisest viel vaikeempaa.. ...